Jännittäminen ja
luonteenvahvuudet

Suurleiri, osa 3/4

Matka suurleirille eteni leppoisasti, ja Stinde oli innoissaan. Reissun aikana hän oli kuin olikin selvittänyt mitä tuossa eriskummallisessa koodiviestissä oli lukenut. Mutta sen merkitystä hän ei ymmärtänyt: ”Kuka oli Sepa ja mistä ihmeen telineestä oli kyse?”

Mutta edelleenkään Stindelle ei ollut selvää, kuka oli tuo ’Nalle’, jolle mysteeriviesti tulisi toimittaa. Yhden Nallen löytäminen tuhansien partiolaisten joukosta tuntui täysin mahdottomalta tehtävältä – siitäkin huolimatta, että kerran Stinde oli onnistunut löytämään neulan heinäsuovasta. Tai jos tarkkoja ollaan, neula oli löytänyt Stinden. Istahtaessaan lepäämään heinäkasan päälle, piikki oli iskenyt kiinni hänen takapuoleensa.

Auton kaiuttimista soi perinteinen partiolaulu Iltanuotiolla, joka kuitenkin jäi innokkaan puheensorinan ja naurunremakan alle. Semlan ja Hepan suurinta huvia tuntui olevan väittely siitä, onko Suomessa enemmän ylä- vai alamäkiä. Tällaisella höpsöttelyllä Stinde ei jaksanut aivojaan vaivata, vaan hänen ajatuksensa olivat jo leirillä. ”Voi kunpa me jo olisimme perillä”, Stinde huokaisi. Suurleirillä odottaisi valtava määrä hauskoja ohjelmapisteitä, joissa voisi opetella kaikenlaisia uusia taitoja. Ja parasta olisivat tietenkin uudet kivat kaverit.

”Entä jos en saakaan uusia kavereita? Mitä jos en opi ohjelmapisteiden taitoja, kuten muut? Osaankohan edes olla vastuussa valtavan tärkeästä sammalkarhusta?”

Leirirakennelmien tekemistä hän odotti erityisesti, sillä hän oli nähnyt partiolehdessä kuvan upeasta leiriportista, jonka alta kaikki partiolaiset päivittäin kulkivat. Portti koostui neljästä jykevästä puunrungosta, joiden juurakot kurkottivat kohti taivasta. Ja aivan ylimmäksi oli pitkistä, ohuemmista riu’uista kiinnitetty kaksi lipputankoa, joista toisessa komeili Suomen lippu ja toisessa Metsänkävijöiden lippu. Portin takana oli vielä varsin merkillinen näky: iso teltta näytti leijuvan ilmassa, monen metrin korkeudella. Ja teltan yläpuolella oli vielä toinenkin, hieman pienempi teltta. ”Olisi niin siistiä päästä rakentamaan jotain vastaavaa”, Stinde haaveili nenä litistyneenä ikkunalasiin, ”mutta kuka kumma uskaltaisi nukkua noin korkealla!”

Stinden vastuulla oli suunnitella ja rakentaa sammalkarhu, joka oli Metsänkävijöiden pitkä perinne. Olipa leiri ollut missä päin maailmaa tahansa, sammalkarhuperinne oli aina seurannut mukana. Stinde oli ylpeä vastuullisesta tehtävästään, koska sitä ei aivan kenelle tahansa suotu.

Stinde oli ehtinyt kokea partiourallaan jo monenlaisia kiinnostavia asioita, joita oli mukava muistella jälkeenpäin. Viikoittaiset yhteiset koloillat parhaiden kamujen kanssa olivat mieluisia. Yhdessä oli huomattavasti hauskempi opetella ja kokeilla uusia juttuja, kuin yksin. Ja valmistautuminen uusiin haasteisiin, kuten retkille, vaelluksille, leireille ja kaikenlaisiin seikkailuihin oli porukassa paljon hauskempaa. Yhdessä tekeminen ja kokeminen antoi niin paljon enemmän. Talvileiri Lapin kaamoksen keskellä oli kerrassaan hieno kokemus, kuten myös kesäleiri Turun saaristossa. Puhumattakaan siitä, kun he olivat leirillä ulkomailla, aina Sveitsissä saakka. Bussimatka Espoosta Sveitsin Kanderstegiin oli kestänyt monta päivää ja reissun aikana oli yhdessä nähty jänniä paikkoja, tutustuttu moniin erimaalaisiin ihmisiin ja opittu jopa tilaamaan Coca-Colaa viidellä eri kielellä.

Eniten Stinde piti kuitenkin partiokilpailuista, joissa pääsi käyttämään omia taitoja ja kekseliäisyyttä mitä ihmeellisimmissä tehtävissä. Oman lisäjännityksensä kisailuun toi se, ettei tehtävistä tiennyt etukäteen mitään, ja että mukana kilpailuissa oli aina muitakin porukoita, joita vastaan yritettiin leikkimielisesti taistella. ”Mutta onneksi partiossa saa toimia ryhmässä”, Stinde tuumaili. ”Tällöin kaikkea ei tarvitse osata itse, vaan vastuita voidaan jakaa jokaisen oman osaamisen mukaan.”

Auton lähestyessä määränpäätä, Stinde huomasi perhosten lisääntyvän vastanpohjassaan kiihtyvää vauhtia. Sydän hakkasi jo niin lujaa, että melkein tuli huono olo. Hän oli ennenkin huomannut, että kaikkein innostavimmat jutut saivat hänet myös jännittämään. Se harmitti Stindeä – hän olisi halunnut olla peloton ja itsevarma. Ketään muita ei näyttänyt hermostuttavan mikään. Semla ja Hepa olivat kyllä väittäneet, että heitäkin jännitti suurleirin huikeat tapahtumat, mutta Stindestä tuntui, että kaverit olivat sanoneet niin vain häntä lohduttaakseen. Ei ketään voinut jännittää yhtä paljon! Miksi ihmeessä ihanimmat jutut saivat aikaan myös tällaista? Stinde ei voinut ymmärtää tuntemuksiaan ja yritti siksi vain unohtaa ne. Mutta mieleen alkoi tulvia kysymyksiä, kuin murtuneen padon takaa: ”Entä jos en saakaan uusia kavereita? Mitä jos en opi ohjelmapisteiden taitoja, kuten muut? Osaankohan edes olla vastuussa valtavan tärkeästä sammalkarhusta?”.

Autossa oli hiljaista. Semla ja Hepa olivat huomanneet Stinden kurtistuneet kulmat ja kiiltelevät silmät. Hepa otti Stindeä kädestä, ”Hei, hyvin se menee.” Stinde katsoi ystävällisesti hymyileviä kavereitaan ja ymmärsi, kuinka hyvin he olivat arvanneet hänen huolensa. Paino keveni aivan yllättäen Stinden rinnalta, hän nappasi hedelmäkarkin suuhunsa, ja niin matka jatkui.

Katso video tarinan Stindeen liittyen:

Avaa tehtävän ohjeet seuraavista linkeistä:
Jännittäminen ja luonteenvahvuudet
Jännittäminen kuuluu elämääni
Luonteenvahvuuteni