Iltanuotiolaulu

  • Tehtävän arvioitu kesto:
    90 min
  • Tarvikkeet:
    Älypuhelin/tietokone
    Kynä ja paperia
  • Tehtävän ohjeet (pdf):
    Iltanuotiolaulu
  • Tarina (pdf):
    Suurleiri, osa 4
  • Kuuntele tarina:
  • Esimerkki laulun melodiasta:
  • Taustanauha äänitystä varten:

Suurleiri, osa 4/4

Viimein leirin pääportti alkoi häämöttää edessä. Se oli juuri sellainen, kuin Stinde oli kuvasta nähnyt, jossa puut olivat väärinpäin maassa, juuret ylöspäin. ”Tästä se leirielämä alkaa”, hihkui Stinde.

Kaverukset purkivat tavarat maitokärryihin, nostivat rinkat selkään ja lähtivät etsimään omaa leiriytymispaikkaansa. Viestilappu, joka Stinden tulisi viedä jollekin äänekkäälle ’Nallelle’, oli huolellisesti taiteltuna hänen housujensa taskussa. ”Ties vaikka jostain ihmeellisestä sattuman oikusta törmäisin tuohon Nalleen”, hän tuumi mietteliäänä.

”Hyvä yleisö, nyt on ensimmäisen yllätysnumeron aika! Toivotetaan tervetulleiksi lavalle Stinde, Hepa ja Semla.” Mitä ihmettä!?

Heidän kuljettuaan upean pääportin alta, aukeni eteen jotain täysin odottamatonta: keskellä tiheää metsää oli suuri hiekka-aukio. Se oli niin valtava, että siihen olisi voinut laskeutua vaikka lentokone. Aukiolla oli uskomaton hulina. Partiolaisia oli silmänkantamattomiin ja kaikilla tuntui olevan kova tohina päällä. Tavaroita kannettiin edestakaisin, jotkut pystyttivät aitaa, joku purki tavaroita traktorin peräkärrystä ja ihan kuin joku olisi laittanut jäätelökioskia toimintakuntoon.

Aukiolla oli lukuisia rakennelmia, kojuja, telttoja – ne näyttivät jatkuvan loputtomiin. Aluetta hallitsi massiivinen esiintymislava, jota reunusti kymmenien lipputankojen rivistö. Jokaisessa tangossa liehui erilainen lippu, joista aivan jokaista Stinde ei tunnistanut. ”Onpa täällä monesta eri maasta partiolaisia”, hän tuumi.

Tohinaa ja vilskettä riitti, mistä nousi korvia huumaava pauhu. Ihmeteltyään hetken tätä näkyä, Stinde, Hepa ja Semla jatkoivat leiripaikkansa etsintää. Kaverukset olivat juuri ohittamassa aukion keskellä olevaa esiintymislavaa, kun jotain merkillistä tapahtui. Tuntui, kuin ympäröivät äänet olisivat alkaneet hiljentyä. ”Ei, kyllä tämä johtuu jostain aivan muusta”, sanoi Hepa ympäristöä herkeämättä tarkkaillen, ”ihan kuin joku huutaisi megafonilla puhelimeen!” Myös muut leiriläiset olivat havahtuneet tarkkailemaan ympäristöään. Jotain merkillistä oli käynnissä, ja pian katseet kääntyivät leiriportin suuntaan. Näytti siltä, kuin suuri höyryveturi olisi puskenut tietään läpi väkijoukon antamatta minkään hidastaa vauhtiaan. Siinä saivat kyytiä niin kuusenkävyt, kuin jo pystytetyt teltat, jotka lentelivät tuulen mukana sinne tänne.

Kun viimein tuo ”höyryveturi” tuli kaverusten kohdalle, oli yllätys suuri. Äänen lähde ei suinkaan ollut veturi, vaan kaiken tuon aikaansaaja olikin pieni mies, joka puhui kovaäänisesti puhelimeen. Ei hänellä ollut megafonia – eikä hän edes huutanut, ääni vain tuntui tunkeutuvan pistävästi aivan kaikkialle. Ja vaikka miehellä ei juuri ollut kokoa, tuntui että hänen olemuksensa vei rekka-auton kokoisen tilan ympäriltään. ”Tämän täytyi olla tärkeä herra”, pohti Stinde, samalla kun kuunteli lumoutuneena miehen partiopaitaan ripustettujen kunniamerkkien helinää. Hänen mielestään ne kuulostivat aivan tuulikelloilta.

”Mitä Pikachu-Saikkonen olikaan hänelle sanonut siellä huoltoasemalla?”, Stinde alkoi muistella. ”Etsi käsiisi leirin puuhakkain ja äänekkäin… Hetkinen, tuon miehen täytyy olla Nalle!”, hihkui Stinde kovaan ääneen muiden ihmetellessä hänen yllättävää kiljumistaan. Stinde pinkaisi miehen perään samalla kaivellen taskujaan varmistaakseen, että viesti oli vielä tallessa. Kun Stinde viimein sai miehen kiinni ja pysähtymään, ei hän meinannut saada sanaa suustaan. Olisi varmasti ollut kevyempi juosta, jos painava rinkka ei olisi unohtunut selkään, kun hän lähti kirmaamaan miehen perään. ”Anteeksi, mutta onko teidän nimenne sattumoisin Nalle”, kysyi Stinde kovasti huohottaen.

”Kuka kysyy ja mitä se sinulle kuuluu”, mies murahti takaisin, ”sitä paitsi, partiohuivisi roikkuu kuin merimiehen hikirätti!” Stinde säpsähti hieman miehen tylystä vastauksesta. ”Eikä minun nimeni ole mikään Sattumoisin Nalle. Nalle se kyllä on, mutta ei siinä mitään sattumaa ole”, mies jatkoi valitsemaansa tylyä linjaa.

”Kerrassaan hienoa! Minä olen Stinde ja minulla on sinulle viesti.”

”Mikä viesti? Keneltä? Mistä tiedät, että se on juuri minulle?”

”Tässä”, Stinde ojensi huolellisesti taitellun paperin Nallelle, ”sain sen mieheltä, joka kutsui itseään Pikachu-Saikkoseksi. Hän sanoi, että tunnistaisin sinut, öhh, varsin voimakkaasta äänestäsi.”

”Aaa, Saikkonen, vanhan sellonsoittelija! Tiesitkö, että hän on Hopeasusi numero 101 ja puoli. Lisäksi hän pitää papaijasta ja on ensimmäinen henkilö, joka on alle 20-vuotiaana saanut Suur-Laaman ansioristin kultaisella ruusukkeella? Hänen isänsä Hidaschu oli...”

Stinde katsoi Nallea ymmällään. Sen hän kyllä tiesi, että Hopeasusi oli hyvin arvostettu partioansiomerkki. Mutta nyt oli kiire, ja Stindestä tuntui, ettei mies lainkaan lakkaisi puhumasta. ”Niin, anteeksi, mutta tämä viesti”, Stinde selvitti kurkkuaan.

”Aivan”, Nalle säpsähti, ”jaahas, mitäs tässä oikein sanotaankaan?”

Stinde katseli Nallea, kun tämä taitteli paperin auki, pyöritteli sitä käsissään ihmetyksen vallassa ja tuhahti: ”Pidätkö minua pilkkanasi? Missä se viesti on? Tässä on vain jotain sekavaa raapustusta.”

”Se on salakirjoitusta”, Stinde vastasi. ”Voin kyllä auttaa sinua ratkaisemaan sen, jos vain haluat. Minä olen nimittäin vähän harjoitellut...”

”No auta nyt sitten”, Nalle tuhahti. ”Ratkaisisin sen tietysti itse, mutta lukulasini jäivät telttaan, enkä mitenkään ehdi hakea niitä juuri nyt.”

Kun Nalle oli saanut kuulla viestin sisällön, hänen katseensa oli lasittunut. Hän oli pienen hetken tuijottanut tyhjyyteen ja hiljaa hokenut: ”Teline. Sepa. Aika ei riitä…” Pian hän kuitenkin havahtui, kiitti Stindeä viestistä ja poistui paikalta vähintään yhtä vauhdikkaasti, kuin jos hänelle olisi tarjottu leirikeittiön tiskivuoroa.

Hämmentävän keskustelun jälkeen Stinde palasi takaisin Hepan ja Semlan luo, jotka olivat saaneet selvitettyä heidän oman leirinsä sijainnin. Nyt oli kiirehdittävä pystyttämään teltta, sillä leirin avajaiset olivat juuri alkamassa.

Ei aikaakaan, kun kaverukset jo istuivat Suurleirien avajaisissa. Siellä oli upeita musiikkiesityksiä, näytelmiä, yhteislaulua ja vaikka minkälaista ohjelmaa, jolla toivotettiin leiriläiset tervetulleeksi. Stinden mielestä jo pelkkä kävelymatka omasta leiristä avajaispaikalle oli ollut elämys itsessään, kun yli kaksikymmentätuhatta leiriläistä oli vaeltanut metsän eri kolkista kohti yhteistä avajaisaukiota. ”Yläilmoista katsottuna tämä varmasti näyttäisi siltä, kuin monta puroa ja jokea virtaisi metsän halki, kohti keskellä olevaa järveä”, Stinde kuvitteli silmät kiinni.

Pimenevässä illassa oli kiehtovaa katsella muita leiriläisiä, jotka kaikki olivat kerääntyneet samalle aukiolle, korkeuksiin kohoavan esiintymislavan eteen. Lavasta kurottui vielä erillinen uloke yleisön keskelle, jonka päässä oli sytyttämätön nuotio. Eikä se ollut mikä tahansa nuotio, vaan moninkertaisesti tavallista nuotiota suurempi.

Esiintymislavalla oli monenlaisia lavasteita. Erilaisia koppeja, seiniä ja rakennelmia, joiden tarkoitusta saattoi vain arvailla. Kaiuttimista soi tuttuja kappaleita, jotka nostattivat mukavasti tunnelmaa, kun vielä viimeiset leiriläiset valuivat paikalle.

Yhtäkkiä musiikki hiljeni. Kirkkaat valot syttyivät ja lavalle astelivat leirinjohtajat Kantri ja Kimble. ”Tervetuloa Roiskeelle! Onpa teitä aivan uskomattoman paljon”, aloitti Kimble. ”Eiköhän käynnistetä tämä ilta sytyttämällä iltanuotio”, jatkoi Kantri. ”Kutsutaan paikalle siis illan nuotiomestari Sepa!”

Lavalle asteli arvokkaasti nuotiomestarin viittaan pukeutunut harmaapäinen mies, joka suuntasi kulkunsa kohti nuotiota. Aivan nuotion vierellä hän pysähtyi eriskummallisen telineen äärelle, jossa paloi soihtu, jolla nuotio oli tarkoitus sytyttää. Sepa tarttui soihtuun ja oli nostamassa sitä tyylikkäästi pois telineestä. Mutta soihtu ei hievahtanutkaan. Sepa yritti uudelleen, ja vielä uudelleen, mutta soihtu pysyi paikoillaan. Yleisöä tämä nauratti kovasti, koska he luulivat tämän kuuluvan esitykseen. Mutta Sepaa tämä ei naurattanut alkuunkaan. Miten ihmeessä hän saisi sytytettyä nuotion, jos soihtua ei saisi irti telineestä? ”Eihän koko leiri voi alkaa, jos en saa tulta syttymään”, Sepa tuskaili.

Kului pitkä hetki ja vielä toinenkin, ennen kuin paikalle saatiin apua. Lopulta soihdun irrottamiseen tarvittiin kaksi huoltomiestä, akkuporakone ja retkisaha. Sepaa kummastutti, kuka kumma oli väsännyt moisen häkkyrän, joka ei kyennyt täyttämään ainokaista tehtäväänsä telineenä. Viimein Sepa pääsi takaisin nuotionsytytyksen pariin. ”Iski tulta ilman Ukko, valahutti valkiaista. Miekalla tuliteällä, säilällä säkenevällä”, Sepa mumisi nuotiota samalla sytyttäen. Pikkuhiljaa, kun tuli alkoi levitä nuotiossa, alkoi Sepaa jo naurattaa koko juttu. Ainakin yleisö tuntui nauttivan pienestä lisäohjelmanumerosta. Ja niin leiri oli virallisesti valmis alkamaan.

Juhlavasti juontaja Kimble nousi taas lavalle ja kuulutti: ”Hyvä yleisö, nyt on ensimmäisen yllätysnumeron aika! Toivotetaan tervetulleiksi lavalle Stinde, Hepa ja Semla.” Mitä ihmettä!?

Avaa tehtävän ohjeet seuraavista linkeistä: Iltanuotiolaulu